Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio on jo aikaa sitten paljastunut täydelliseksi kusipääksi ja suuryritysten perseennuolijaksi. Hän on esimerkiksi raivokkaasti puolustanut Nokian ja ystävänsä Jorma Ollilan etuja yliopistolla ja järjestänyt potkut Ollilaa arvostelleelle Yliopisto-lehden päätoimittajalle.
Viime keväänä Raivio teki Elinkeinoelämän valtuuskunnan puolesta selvityksen “Suomen yliopistojen rahoituspohjasta” (http://www.eva.fi/files/1973_EVA_Analyysi_no_1.pdf) , jossa hän jälleen kerran asettui entistä selkeämmin kannattamaan koulutuksen markkinoistamista ja sen kehittämistä välittömästi yritysten vaatimuksia mukailevaan suuntaan.
Opiskelijan kannalta huolestuttavin on Raivion ehdotus lukukausimaksujen käyttöönotosta. Muutkin pääoman lakeijat kuten valtiosihteeri Sailas ovat jo pitkään propagoineet lukukausimaksujen puolesta. Ne nähdään keinona lisätä yliopistorahoituksen “autonomiaa” ja tehostaa opiskelua, kannustaa opiskelijoita valmistumaan nopeammin. Raivion sairain perustelu lukukausimaksuille on kuitenkin epämääräinen moraalinen lässytys “sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta”. Hänen mukaansa ilmainen korkeakoulutus merkitsee sitä, että “yhteiskunta” tai “veronmaksajat” kustantavat koulutuksen ihmisille, jotka myöhemmin hyötyvät tästä korkeampien tulojen muodossa.
Raivio kirjoittaa: “Näillä perusteilla voidaan kysyä, pitääkö veronmaksajan kantaa koko vastuu koulutuksesta, joka nostaa ylemmistä sosiaaliryhmistä lähtevän nuoren hyville ansioille ja turvaan työttömyydeltä.” Opiskelijan näkökulmasta tämä kysymyksenasettelu vaikuttaa tulevan jostain ulkoavaruudesta. “Hyvät ansiot” ja “turva työttömyydeltä” ovat nimittäin nykyisessä työmarkkinatilanteessa joko päiväunissa esiintyviä haavekuvia tai ideologisia peitenimiä työmarkkinatuella tehdyille harjoitteluille.
Raivion kuvitelma opiskelun vaikutuksista ja ihmisten tulevaisuudesta perustuu teollisen yhteiskunnan malliin, jossa koulutus takasi jonkinlaisen mahdollisuuden vakiintuneen sosiaalisen ja taloudellisen aseman saavuttamiseen. Nämä mahdollisuudet takasivat hierarkkinen yritysrakenne, jossa oli runsaasti väliportaan johtotehtäviä, sekä laaja valtiobyrokratia, joka palkkasi korkeakoulutettuja vakituisiksi virkamiehiksi. Kumpaakaan näistä ei samassa mittakaavassa kuitenkaan enää ole olemassa. Opiskelijan elämäntilanne ja tulevaisuutta koskevat odotukset ovat jokseenkin samanlaisia kuin kaikkien muiden prekaarien. Lisäksi lukukausimaksut tietenkin heikentäisivät entisestään vähävaraisten pääsyä korkeakoulutukseen.
Raivion ajatuksen ja hänen perusteluna käyttämiensä laskelmien taustalla on uusliberaalin taloustieteen malli koulutuksesta investointina yksilön tulevaisuuteen. Raivio ei suostu käsittämään, että koulutus, siis ajattelu ja tiedon tuottaminen, on tietokapitalismin oloissa välittömästi lisäarvoa tuottavaa. Mitkä tahansa EU.n taloudellista tulevaisuutta koskevat raportit paljastavat tämän heti: koulutus, innovaatiot, Raivionkin mainitsema “inhimillinen pääoma” ovat suoraan talouskasvun lähteitä. Siksi niitä pyritään kontrolloimaan entistä tehokkaammin, tavaramuotoistamaan ja pakottamaan markkinalogiikan alaiseksi. Pääsyä tietoon on valvottava, siitä on tehtävä yritysten yksinoikeus. Lukukausimaksut tarkoittaisivat sitä, että tuottajien olisi maksettava oikeudestaan käyttää tuotantovälineitä. Näin tolkutonta riistoa ei harjoitettu edes Neuvostoliitossa.
Raivion houreiden mukaan lukukausimaksut ovat ainoa realistinen tapa lisätä yliopistollisen opetuksen ja tutkimuksen autonomiaa. Mutta mitä merkitystä on “autonomialla”, jos se merkitsee vain alistumista yritysten vaatimuksille ja heikentää yliopistolla toimivien ihmisten, niin opiskelijoiden kuin tutkijoiden, mahdollisuuksia elää ja tuottaa tietoa itsenäisesti ja vapaasti? Olisi suojeltava ihmisiä, ei instituutioita.
Lukukausimaksuja kannattavan kanslerin pysyminen virassaan on jyrkässä ristiriidassa opiskelijoiden edun kanssa. Siksi Raivio on erotettava tehtävästään välittömästi.
EI LUKUKAUSIMAKSUJA! EI KOSKAAN EIKÄ KENELLEKÄÄN!
PÄÄOMAN LAKEIJA RAIVIO ULOS YLIOPISTOLTA!
